Äidin tunteet

Share |

Lauantai 20.6.2009 klo 21:21 - Johanna Koivuniemi


Lapsen odotuksen viimeiset viikot ovat aina jännityksen, odotuksen ja uuteen valmistautumisen aikaa. Kaikki tulevan pienokaisen tarvikkeet vaatteista sänkyyn ja vaunuihin pyritään laittamaan hyvissä ajoin valmiiksi.

Äidin mielessä vilistävät erilaiset tunteet: on odotuksen iloa; huolta siitä, miten itse "isokokoisena" saa kodin siivottua ennen vauvan tuloa; laitettua ruokaa ja huolehdittua esikoisestaan. Mielessä saattaa käväistä sekin, mitä jos jotain sattuu ja pikkuinen ei synnykään hyväkuntoisena.

Syntymän hetki ja sen tuntu ei häviä koskaan ihmismielestä. Kun leikkauspöydällä maatessaan saa kuulla pienen syntymän ihmeen ensimmäisen rääkäisyn, nostaa hetken muistelu kyyneleet silmiin vielä aikojenkin päästä. Minulle tämä hetki oli kesäkuun ensimmäinen perjantai.

Kun en tällä kertaa saanutkaan pikkuistani käsivarsilleni, vaan hänet vietiin pois lastenlääkärin, kätilön ja puolisoni mukana, en voinut juuri muuta kuin itkeä. Viisi viikkoa ennenaikaisesti leikattuna lapsi voi kätilön mukaan kuitenkin odotusten mukaisesti, eikä hätää ollut.

Jo heräämössä mietiskelin, mahdanko päästä seuraavana päivänä katsomaan pikkuistani. Kun minulle sanottiin, että ylösnousemista sängystä voidaan illalla kokeilla, päätin jo, että nousen vaikka tahdonvoimalla ja kävelen samana iltana, vaikka jouduin taistelemaan huimausta ja kipua vastaan. Niin suuri oli halu päästä katsomaan lastani.

Naistenklinikan vastasyntyneiden valvontaosastolla pikkuiseni makasi paksuletkuinen nasaaliylipainemaski kasvoillaan, sokeritippakanyyli kädessään, nenämahaletku mennen nenään, seurantaelektrodit rinnassaan ja happisaturaatiomittari jalassaan...

Vaikka tiesin, että kaikki on olosuhteisiin nähden hyvin, silti äitinä olin itku kurkussa ja kyyneleet silmissä. Synnyttäneiden osastolla sängyssä maatessani itkin ja itkin...

Toisaalta tiesin, että olin synnyttänyt lapsen, mutta toisaalta mietin, ja koin oloni epätodelliseksi: oliko minulla nyt kaksi lasta? Olin synnyttänyt lapsen, mutta hän oli jossain muualla ja minä sain olla hänen lähellään vain silloin, kun aikataulujen puitteissa valvontaosastolle sain mennä.

Toisena päivänä sain jo hoitaa lastani valvontaosastolla: vaihtaa hänelle sängyssä vaipan ja antaa maitoa nenämahaletkun kautta ja pullosta. Synnyttäneiden osastolla katselin viisi päivää kateellisena, kun muut äidit hoitivat lapsiaan ja tulivat heidän kanssaan syömään. Omasta pikkuisestani pitivät huolen muut ihmiset ja itse kävin hoitamassa häntä kolme kertaa päivässä.

Maanantaina jo odotin, josko pian saisin pikkuisen vierihoitoon. Päivä kerrallaan - sanottiin. Tiistaina puhuttiin, että voisin keskiviikkona päästä kotiin, mutta toisaalta arveltiin, että voisin saada pikkuiseni viereeni.

Tiistai-iltana minulle kerrottiin, että vauva siirretään keskiviikkona Hyvinkäälle. Olin ihan sekaisin. Keskiviikkona puolenpäivän aikaan minä puin vauvan ulkovaatteisiin ja vauva lähti hoitajan saattamana taksilla Hyvinkäälle - minä mieheni kanssa autolla perässä.

Joka aamu ajelin (ja iltaisin ajelimme koko perheen kanssa) Hyvinkäälle imettämään ja hoitamaan lasta. Vauvalla oli kolmen tunnin välein säännölliset ruoka-ajat. Kun lähdin takaisin kotiin, itkin auton ratissa koko matkan. Kotona olin ainakin osittain poissaoleva ja odotin milloin taas mennään Hyvinkäälle.

Sunnuntaina tapasin lääkärin. Poikani oli jo viikon ja kahden päivän ikäinen, joten kysyin, milloin lapseni pääsee kotiin? Lääkärin vastaus oli, että kun lapsi osaa syödä itse kaiken, eikä tarvitse nenämahaletkua. Edellisenä yönä letkua oli tarvittu kahteen otteeseen. Lääkärin vastauksen jälkeen olin taas kuin maani myynyt, epätoivoinen: ei lapsemme pääse ainakaan viikkoon kotiin.

Sitä suurempi oli yllätys, kun maanantaiaamuna menin sairaalaan. Paikalla oli nyt eri lääkäri ja hän totesi, että etteköhän te selviä jo kotona. Suuni melkein loksahti auki, koska en ollut odottanut tätä. Ja sehän oli unelmieni täyttymys. Sitä olin odottanut.

Itse olin uskonut jo paljon aiemmin, että selviäisimme kotona. Olin jo miettinyt, kuinka sanon sairaalassa, että nyt vien lapseni!

Ihmisen ja varsinkin äidin tunteiden kirjo on arvaamaton, vaikka olisi kuinka varautunut siihen, että lapsi syntyy ennenaikaisesti ja että hän tarvitsee tarkempaa hoitoa ja seurantaa. Pojallamme eivät keuhkot olleet kypsät hänen syntyessään. Minulle sanottiin useampaan otteeseen, että kaikki ongelmat (syömiseen ja hengitykseen liittyen) olivat jo etukäteen odotettavissa, silti tämä kaikki pelko ja tuska, suru ja huoli olivat sata kertaa suurempia kuin mihin olin varautunut.kuvia_kes_2009_062.jpg

Vasta kun sain pienokaiseni kotiin, koin olevani taas kokonainen ja ehjä ihminen. Vasta sitten tunsin olevani vihdoin kahden pikkupojan äiti... ja vasta sitten uskalsin kunnolla iloita siitä onnesta, mikä perhettämme oli kohdannut.

Äitiys on monimutkainen asia - täynnä ilon ja onnen hetkiä, mutta siihen sisältyy myös aimo annos huolta ja murhetta. Kun asiat eivät suju niin kuin niiden kuuluisi, saattaa pilvi hetkeksi peittää auringon. Suuren ilon saattaa hetkeksi peittää pelon ja surun kyyneleet, vaikka mihinkään sellaiseen ei olisi mitään aihettakaan.

 

Avainsanat: blogi, äitiys, lapsi, synnytys, perhe, sairaala


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini