Harrastussyksyn alkutahdeissa

Vanhempi poikani Juho täytti heinäkuussa kolme vuotta ja ajattelimme jo keväällä, että Juhon kanssa voisi lähteä johonkin harrastusryhmään. Kuulin ystäväperheeltämme jo hyvän aikaa sitten, että Järvenpäässä toimii painikoulu ja Järvenpään Voimailijoiden nettisivuilla käytyäni mielenkiintoni herätti tosissaan 3-5-vuotiaille lapsille suunnattu painitemppukoulu.

Minulle itselleni paini on lajina hyvin vieras lukuun ottamatta sitä, että olen ollut fanaattinen painin seuraaja penkkiurheilijana. Kun naapurini vielä kertoi, että paini on lajina hyvin monipuolisesti kuntoa kehittävä, päätin ilmoittaa Juhon painikouluun.

Ensimmäisellä kerralla Juho oli painikoulussa isänsä kanssa, mutta toisella kertaa menin itse poikani kanssa sinne, kun Juho kertoi, että ”haluaa mennä äitin kanssa painiin”. Järvenpäässä painisali oli lähes täynnä pieniä tyttöjä ja poikia isien ja äitien kanssa. Lapset juoksentelivat ympäri salia innosta puhkuen. Kun pillin vihellys soi, alkoivat alkuverryttelyt. Äidit ja isit saivat lasten kanssa madella käärmeenä, kävellä karhuna ja ankkana, hyppiä ja tehdä ties mitä. Juho-poikamme oli ilmeisen ihmeissään annetuista ohjeista, eikä olisi halunnut tehdä mitään. Äidin pakottamana kuitenkin jotain tehtiin.

Alkuverryttelyjen jälkeen alkoivat varsinaiset painitemppukoulun jutut. Valmentajat ohjasivat vanhempia tekemään lastensa kanssa siltaan kaatoa, päälläseisontaa ja kilpikonnakääntöä. Osalle pienimmistä toisen lapsen kanssa painiotteiden harjoittaminen ei oikein luonnistunut ainakaan vielä näin alkukerroista. Ehkä ihmetys vei enemmän tilaa.

Minä itse, joka en ole koskaan sisäliikuntalajeista piitannut, oikein nautin painitemppukoulusta poikani kanssa. Vaikka Juho ei ollutkaan vielä asiasta innostunut, koin äitinä ilmapiirin todella hyväksi. Lapsen kanssa yhdessä harrastaminen ja vanhemmalle pojalle yksistään ajan antaminen tuntui hyvältä, kun nuorempi poikani ei ollut mukana kuten tavallista. Painiotteiden harjoittelemisen lomassa antoivat valmentajat kasvatusta lapsille. Jospa meidänkin villiviikaripoikamme Juho oppisi hieman ryhmässä toimimista, odottamista ja sääntöjen noudattamista. Vilkkaan pojan äitinä kaikki harrastukset eivät aina tunnu hyvältä, joka paikassa ei sallita riehakkuutta. Eli mikä kaikkein tärkeintä, Juho sai olla Juho, sai juosta ja kuluttaa energiaa, sai tehdä tai olla tekemättä mitään, ja sai silti kehuja siitä, että vain ihan pikkuisen yritti tehdä sitä, mitä piti ;=).