Yksin!

Viimeisten vajaan kahden kuukauden ajan olen viettänyt viikon arkipäivät yksin kahden pienen lapseni kanssa, kun mieheni lähti töihin neljän tunnin ajomatkan päähän. Päätöksen tekeminen perheemme tulevasta asuinpaikasta ei ollut kummallekaan meistä vanhemmista helppo, ja asiassa jouduttiin tekemään kompromisseja. Halu jatkaa omassa suhteellisen uudessa työpaikassani oli vahva, mutta usko omaan jaksamiseen viikkoleskenä oli myös aika vahva. Siksi päätimme tehdä tilapäisjärjestelyn, että asumme viikot eri paikkakunnilla ja olemme koko perhe yhdessä vain viikonloppuisin.

Arki iski jo ensimmäisellä niin sanotulla yksinhuoltajaviikolla. Lapset reagoivat isän poissaoloon voimakkaasti itkemällä, takertumalla äitiin ja kiukuttelemalla. Viimeksi mainittu tosin kuului jo aiemmin normaaliin käyttäytymiseen. Kolmevuotias esikoisemme itki joka ilta vuoteessa, että hän haluaa isän luo. Ikävä oli kova. Nuorempi ei osannut ikäväänsä millään tavalla sanallisesti kuvailla. Koska itse hoidin kaikki perhepäivähoitoon viennit ja haut, samalla lasten hoitopäivät hieman pitenivät – aikaisemmin tässä pystyi jakamaan vastuuta miehen kanssa. Iltaisin äidin läsnäolo oli välttämätöntä. Ruokaa laittaessa nuorempi roikkui koko ajan jalassa ja huusi. Kun tiskasin, nuorempi roikkui jalassa ja huusi. Kun pojat hetkeksi alkoivat puuhata jotain, pian alkoi kuulua huutoa. Ensimmäisten päivien jälkeen päätin jättää tiskit sikseen, pyykinpesut sikseen, siivoukset sikseen ja ruuanlaiton mahdollisimman pienelle vaivannäölle. Tiskit on tiskattu ja pyykit pesty sen jälkeen viikonloppuisin, kun mies on paikalla ja valmisruokaa saa onneksi kaupasta.

Luottamustoimissa toimimiseni vaikeutui kertaheitolla. Kun aiemmin on pystynyt hoitamaan kokousten aikaisen lasten hoitamisen siten, että puoliso on ollut kotona, nyt olin yhtäkkiä pulassa. Kun sukulaisia ei lähettyvillä ole, lapsia on vaikea saada kenellekään hoitoon. Poissaoloja on siksi kertynyt. Pari kertaa olen vienyt pojat hoitoon Päiväkoti Myllytonttuun, jonne Mäntsälässä kunnan luottamushenkilöiden on mahdollista viedä lapset kokousten ajaksi, kunhan vain riittävän ajoissa ilmoittaa. Silti äidin syyllisyys on valtava, kun lapset ovat ensin perhepäivähoitajalla aamuseitsemästä puoliviiteen ja sen jälkeen päiväkodissa vielä monta tuntia. Ei ole vaikeaa ymmärtää, että lapset kärsivät tällaisista mammutti-”työpäivistä”.

Henkinen paine ja erilaisten tunteiden tuoman syyllisyyden paine ovat kuitenkin ehkä ne raskaimmat asiat. On syyllisyyttä siitä, että on päivät töissä ja siitä, ettei ehdi hakemaan poikia hoitopaikasta siihen aikaan, kun on luvannut. On syyllisyyttä siitä, että menettää joka ilta hermonsa useampaan kertaan, huutaa lapsilleen ja niistä tunteista, kun toivoo, että saisi häädettyä lapsensa jonkun muun hoiviin. On syyllisyyttä siitä, että kun on yhden kerran kuluneen ajanjakson aikana työhön liittyvän seminaarin vuoksi kaksi vuorokautta erossa lapsistaan, ja huomaa, ettei ole koko aikana kaivannut lapsia kertaakaan. On syyllisyyttä siitä, ettei pysty tarjoamaan lapsilleen kunnon ruokaa eikä siistiä kotia. Henkinen kuormitus on kova, ja oma jaksaminen ja elämänilo tuntuvat olevan koko ajan kateissa.

Tämä elämäntilanne on kestänyt vasta vajaat kaksi kuukautta. Aika nopeasti oli kuitenkin suhteellisen helppo tehdä päätös, etten jaksa tätä, ja tilanteen täytyy muuttua. Asian julkituominen oli kuitenkin huomattavasti vaikeampaa, koska asiaan liittyi niin monenlaisia tunteita. Nyt on kuitenkin helppo iloita siitä, että tämä elämäntilanne päättyy joskus - reilun kuukauden päästä. Sitten on ehkä helpompi arvioida elämää taaksepäin, ja joskus ehkä muistella hymyillenkin kyseistä elämänvaihetta. Nyt se ei onnistu, kun jokainen ilta näyttäytyy omana suorituksena, joka on vain jaksettava.